Rodun historiaa
Englanninbulldoggi on vanha vakiintunut rotu, jonka alkuperä ei ole tarkoin tiedossa. Nimensä mukaisesti se on peräisin Englannista ja yleisesti uskotaan, että sen sukujuuret juontavat vanhoihin muinaiskreikkalaisiin molossikoiriin, joita foinikialaiset kauppiaat toivat Brittein saarille kuudennella vuosisadalla ennen ajanlaskumme alkua. Ne olivat suuria ja raivokkaita koiria, joita käytettiin mm. sotakoirina ja taistelemaan näytöksissä muita eläimiä vastaan.
Nykyisen englanninbulldoggin uskotaan periytyneen ns. alauntista, jota teurastajat käyttivät vahtimaan teuraseläimiä ja ärsyttämään niitä ennen lahtausta. Roomalainen Claudius kirjoitti noin vuonna 400 "brittiläisistä koirista, jotka vetävät härän turvan maahan", ja piti niiden rohkeutta ja hyökkäyshalua erityisen suurina. Aina 1200-luvulta lähtien bulldoggikantaisten koirien tiedetään osallistuneen häränjahtaamisen Stamfordissa.
Ensimmäinen rotumääritelmä 1800-luvun lopussa
1500-luvulta lähtien erilaisissa yhteyksissä Englannissa esiintyivät sanat "Bond Dogge" ja "Bull Dogge". Näitä koiria käytettiin eläintaisteluissa, jotka olivat suosittuja vedonlyöntikohteita. Eläintaistelut kiellettiin lailla vuonna 1835. Bulldoggi jäi rotuna työttömäksi ja oli vähällä kuolla sukupuuttoon. Joukko englantilaisia koiraharrastajia alkoi kuitenkin määrätietoisesti tehdä rodusta yhteiskuntakelpoista karsimalla pois sen hyökkäyshalun ja korvaamalla sen lempeydellä.
The Bulldoc Club Inc. perustettiin Englannissa vuonna 1875. Vuonna 1876 laadittiin ensimmäinen englanninbulldoggin rotumääritelmä, joka on ensimmäinen minkään rodun rotumääritelmä maailmassa. Rotumääritelmään on tämän jälkeen tehty vain pieniä muutoksia. 1900-luvulla englanninbulldoggin erityispiirteet ovat korostuneet ja sen massiivisuus on lisääntynyt.
Tällä hetkellä bulldoggin käyttäytyminen on kaukana alkuperäisestä taistelukoirasta, mutta on arvioitu, että rodussa on edelleen jäljellä noin 70 % hurjasta esi-isästään. Bulldoggi ei hyökkää juuri koskaan, mutta useimmiten se vastaa toisen koiran hyökkäykseen.
Englanninbulldoggin rotumääritelmässä viitataan moneen piirteeseen, jotka olivat eduksi härkätaisteluissa. Koiran oli oltava matala, jotta se pystyi hyökkäämään härän sarvien alta. Sillä piti olla suuri ja lähes 90 astetta avautuva suu, jotta se sai otteen myös poskihampaillaan. Suuri suu tarvitsi suuren pään, jossa oli vahva lihaksisto. Massiivinen ja etujaloistaan voimakas koira väsytti härän nopeammin kuin kevyt koira. Sierainten täytyi olla suuret ja sijaita niin, että koira saattoi hengittää esteettä myös silloin, kun se puri härkää. Härän turvasta valuva veri ohjautui nenä- ja poskipoimujen avulla maahan, eikä häirinnyt hengitystä eikä silmiä, joiden oli edullista olla kaukana toisistaan. Etujalkoja korkeammat takajalat antoivat ulottuvuutta silloin, kun koira hyppäsi altapäin kohti härän kaulaa. Lyhytniskainen ja rungoltaan lyhyt ja tiivis koira selviytyi paremmin hengissä, jos härkä onnistui lennättämään sen sarvillaan ilmaan.
Nykyinen englanninbulldoggi on puhdas seurakoira. Se tulee hyvin toimeen ihmisten ja eläinten kanssa. Se on luonteeltaan lempeä mutta itsepäinen.